Kasvokkain: Jarkko Martikainen on aina auki laululle

Kuvat © Tomi Palsa

 

Uskallusta, katsomista, elämälle auki olemista. Muusikko Jarkko Martikainen kertoo, millaisesta maastosta hänen laulunsa tulevat.

Lauluista leivottu leipä ei välttämättä ole leveä eikä laulajan tie keveä, mutta uusi julkaisu on musiikkitaiteilijalle aina yhdenlainen palkkapäivä. Luotettujen miestensä kanssa Aina auki -albumin juuri julkaisseelle Jarkko Martikaiselle omat teokset jäävät jäljeksi käsillä olevasta ajasta ja elämästä, jota siinä yritetään elää.

Satoja musiikkikappaleita tehneellä Jarkolla ei ole laulujensa tekemiseen erityistä kaavaa. Toisaalta kyse on juuri kaavasta, oivalluksesta, joka ratkaisee uuden laulun yhtälön. Sitä mies etsii mökissään makoillen, päiväunia pohdiskellen ja sointuja tapaillen. Laulujen siemenet itävät kuukausia, eikä ennalta voi tietää, mikä tarinan sysää kasvuun.

– Joskus se on joku ihminen ja hänen tarinansa, joskus maailman tapahtumat, välillä jotain omakohtaisempaa. Joskus laulu lähtee nimestä, toisinaan nimi kiteytyy myöhemmin, Jarkko kuvailee luomistyönsä kulkua.

– Hahmonsa saaneen aihion päälle teen demopohjat – pohjasoinnut, melodiat kitaralla ja bassolla, ja niiden päälle laulan, alkuun ihan vain a:ta. Sillä tavoin syntyy sitten henki, joka puhuu, jos puhuu.

 

studio


Vaikka selvää suuntaa
ei olisikaan, liikkeelle on aina lähdettävä. Martikaiselle musiikinteko on rakkautta ja työtä, välillä raadollistakin. Miestä on paiskattu laulun lahjalla, mutta täysin itsestään eivät luovuuden lähteetkään ilakoi.

– En ole yhtään sen oivaltavampi kuin kukaan muukaan mutta sen verran häpeämätön ja pelkäämätön, että uskon johonkin älyttömään kahdeksan soinnun nivellykseen ja sitten rupean tekemään. Ei se ole sen kummempaa.

Aina auki -albumille syntyi ympäristöään herkeämättä tarkkailevan musiikintekijän kynästä muun muassa laulu luotetusta miehestä, joka avautui tekijää itseään viehättäneen sointukaavan kautta. Sitä rikastamaan kehittyi melodinen kaava – joka oli sitten rikottava.

Aihetta ei ”Luotetulla miehellä” alkuvaiheessaan ollut, ja siksi Jarkko lähti hakemaan valmista otsikkoa. Mieleen nousi Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla -kirjan nimi, joka sopi melodiaan hyvin.

– Siitä lähti syntymään ö-tason novelli. En saanut hommaa ihan nippuun, tuli lattea kertosäe, ja päähenkilö uhkasi tulla helvetin masentuneeksi.

Viikon parin työskentelyn jälkeen kappale oli joka tapauksessa kerran kirjoitettu, mutta kaikessa ahdistuksessaan ja latteudessaan se tuntui epämääräiseltä. Kun Jarkko rohkaistui esittelemään visionsa bändilleen keikkapaikan takahuoneessa, laulu sai diagnoosiksi ”poikamiehen painajaisen”.

– Mutta otetta en edelleenkään saanut. Oli heitettävä alkuperäinen lauluraita hiiteen ja haettava vielä uusi kulma. Tartuin poikamiehen painajaiseen ja rupesin miettimään, millaisia me ollaan me miehet. Useat aika kilttejä ja perheen eteen paljon tekeviä.

 

Laulun tekemisessä on tekniikkansa, mutta kokonaisvaltaisen, jäljen jättävän musiikin takana on ennen kaikkea näkemistä. Kun on taito sanoa sanottavansa, myös arkinen riittää, jos huomaa siinä olevan vedon.

– Haluan kommentoida, en olla aina vain puhdas sydämeltäni. Kyllä mua kaikki ristiriita ja ihmisenä olemisen kipu kiehtoo, mutta aiheen on oltava kyllin hyvä, toteaa Jarkko, jonka takavuosina valmistunut ”Kaikki me kuolemme pian” kappale sai alkusysäyksensä Citymarketin kassajonossa.

Lukuisille kuulijoille Jarkon musiikissa on suorastaan maagista voimaa. Myös itselleen mies on tehnyt voimalauluja. Yksi sellainen on Ruosterastaat-levyn ”Raato raahautuu”, joka on vienyt Jarkon yli joidenkin tavallista raskaampien päivien.

– Sehän on päiväkirjamaista itsesäälistä roskaa, joka piti saada etäälle omasta verenkierrosta. Ajattelin pitkään, ettei se harmaa, ahdistava laulu päädy missään tapauksessa levylle. Hävetti viedä sitä treenikämpällekin, mutta minulla on periaate, että treeneihin on vietävä aina yksi uusi kappale.

Päivästä toiseen maahan painavan multasateen alla raahustavan ihmisraaskan tarinasta innostuivat niin bändin pojat kuin levyn ilmestyttyä yleisökin, joka pyytää sitä keikoilla toistuvasti.

– ”Raato raahautuu” osoitti, että henkilökohtainen ei uppoakaan lihaan. Mikään radiokanavahan siihen ei koske heinäseipäälläkään, sen tietenkin ymmärrän.

Henkilökohtaisuuden Jarkko sanoo auttavan näkemään, mihin saakka voi mennä. Takavuosiin verrattuna hän on loitontanut rajaa, kasvanut rohkaistumaan ja oppinut hyödyntämään sisäistä ääntään. Jarkko kertoo 1990-luvulla tehneensä sairauteen menehtynyttä tyttöystäväänsä ikävöidessään laulun ”Kuolleen vaatteet”.

– Mutta silloin vielä pelkäsin ja jätin sen levyttämättä. Myöhemmin tekstitin laulun uudelleen. Joskus kappale on tietenkin tärkeämpi tehdä kuin soittaa julkisesti.

– Lauluntekijänä pyrin kuitenkin olemaan enemmän novellikirjailija kuin avainromaanin kirjoittaja, joka puristaa kaiken itsestään. Vaikka teenkin laulujani nykyään itsestäni käsin, olemme täällä toisiamme varten, ja siksi en halua kirjoittaa lauluja yksinomaan itsestäni.

 

soundcheck

 

Aiheista ehkä lauletuin ja loputtomin, rakkaus, mietityttää kolme vuosikymmentä musiikkia tehnyttä miestä. Miten tehdä siitä lauluja uudella tavalla? Aina auki -albumillakin aihetta pohditaan, muun muassa ”Kahdeksas kuolemansynti” -kappaleessa.

– Rakkauslauluun on kiehtovaa tehdä pieni nivellys: kun irtoamassa olevaa ruuvia ollaan laittamassa paikoilleen, jokin voi myös hajota. Ristiriidasta nousivat laulun ainekset: kaksi ihmistä on löytänyt toisensa, mutta samalla he rikkovat joitakin muita vastaan.

Jarkko sanoo olevansa kiinnostunut siitä, miten ihmiset toimivat – mitä me täällä teemme. Mistä puhumme, kun puhumme rakkaudesta, niin kuin on kysynyt kirjailija Raymond Carver. Aika usein kivusta ja hirvittävistä uhrauksista, toteaa Jarkko.

– Tunnen näinä päivinä kuitenkin, että ymmärrän suurta osaa ihmisistä. Olen saanut palautetta, etten usko ihmiseen. Mutta uskon ihmisiin ja toivon kaikille hyvää. Mikään tuomari en halua olla.

Laululla kaikki kipu ja kauneus on helpompi sanoa. Jarkko toteaa tekemisensä kiteytyvän ideaan ja draamalliseen oivallukseen, ja juuri sanojen voiman takia hän ei haluaisi tehdä pelkkiä instrumentaalibiisejä. Musiikki auttaa toki paljon, ja elinvoimaiseen lauluun on löydettävä myös soivuudet, melodiset kaaret.

”Kahdeksannen kuolemansynnin” henki syntyi ristiriidoista, jotka ajoivat kappaletta kohti road movie – tunnelmaa.

– Usein soivuus liikuttaa ja vie eteenpäin. Melodia tukee aina sanoitusta ja tunnelmaa. Saatan muutella valmistakin laulua, jos on vaikka tarpeen saada henkisesti paremmin duurissa soiva kappale.

Vaikka Jarkolla on itse itsensä sanelleitakin kappaleita, sellaisia kuin ”Myrsky”, läheskään aina lauluista ei tule senkaltaisia kuin on ajatellut. Joskus kalkkiviivoilla saattaa alkaa myös laiskottaa, mutta vastaukset ilmaantuvat ennemmin tai myöhemmin.

– Versioiden eron näkee matkan päästä, jälkeenpäin. Uusia versioita teen niin kauan kuin kappale sitä huutaa. Silloin laulusta tulee myös todempi. Sen pyrin aina löytämään. Kunkin jutun totuuden.

 

Uuden levyn Jarkko itse sanoo olevan avarampi kuin 2016 ilmestynyt Ruosterastaat. Aina auki on jo nimensä puolesta moniaalle ojentuva albumi, joka jättää mahdollisuuksia tulkinnoille.

Jarkko sanoo pohtineensa aikamme ”poikkeusihmisiä” – ja tulleensa siihen tulokseen, että täällä on lopulta seitsemän miljardia poikkeusta. Albumi kommentoi myös aikaamme ja turbulenssia, jossa ilma sakenee loanheitosta.

– Koen tärkeäksi kohdistaa katseen hyviin asioihin, pieniin hetkiin, yksilöihin tässä ajassa. Mietin aina laulujeni kautta paljon sitä, mitkä arvoni ovat. Jos näen, että täytetään sielun tyhjyyttä ulkoisella, en väsy kysymään, onko näin minun kohdallani. Ironialla taas helpotan omaa oloani.

Naiivikin hän heittäytyy tarpeen niin vaatiessa olemaan. ”Luotetun miehen” kirkasti lopulta sen viaton punchline: toiveet pitää sanoa ääneen.

– Mietin, uskaltaisiko tämä yksin elänyt, rakkautta vaille jäänyt mies kerrankin kehua itseään. Sitten hän ryhtyikin kertomaan itsestään. Ajatteli ehkä varovasti elämänkumppania mutta teki myös selväksi, ettei etsi palvelijaa eikä piikaa. Päähenkilöstä kasvoi lopulta viehättävän banaali, naurettava, mutta läpeensä hyväsydäminen.

Kappaleen tahtimäärään Jarkko oli tyytyväinen kuukausien työn jälkeen, ilmaakin oli tullut ja tauot seisahtuneet oikeille paikoilleen. Levytyskuntoon niin ”Luotettu mies”, ”Kahdeksas kuolemansynti” kuin muutkin uuden albumin kappaleet kristallisoituivat treeneissä yhdessä Jarkon omien luotettujen miesten kanssa.

– Luis, Ema ja Anssi tykkäävät tekemisistäni. Uskovat kuulemma, että onnistun vielä tekemään parhaan levyni. Kuka tietää, piru vie.

 

live


Työnsä hedelmien
Jarkko sanoo lopulta kypsyvän kuulijoiden käsissä. Yleisön kohtaaminen on yksinäisen luomistyön tekijälle tärkeää. Mökin rauha vaihtuu säännöttömin väliajoin kilometrejä nielevään kiertolaisarkeen, mutta aina se ei ole helppoa.

– Nuorena en uskaltanut mennä lavalle kuin umpihumalassa. Nopeasti huomasin, ettei se toimi. Vaikka jännitän edelleen, haluan mennä.

Aikamieheksi kasvanut Jarkko on tietenkin monella tapaa eri mies kuin nuori Martikainen, joka ei tainnut kuunnella isänsäkään sittemmin tärkeiksi tulleita ajatuksia kovin herkällä korvalla. Vuonna 2011 Usko-levylleen Jarkko ”toimitti” isänsä puheista kappaleen ”Jatkakaa soutamista”, sillä ukon sanoissa piili viisaus.

– Elämän pitäisi olla sellainen matka, että viimeiseen satamaan saapuessa saattaa sanoa: hyvin meni eikä ollut paskankaan hätiä. On löydettävä ”hyvä paha” sisu, Jarkko toteaa.

Taiteilijan työssä se tarkoittaa sivupoluille menemistä, rohkeutta ja tyhmienkin kysymistä. Sillä pelkuruus on kahdeksas kuolemansynti.

– Jos kirjoitan muutaman rivin mutta en usko itseeni, niin eihän se jatku. Mutta minä kirjoitan lisää rivejä ja toivon, että kunpa tulisi se yksikin rivi, johon alkaisin uskoa. Ja kun jatkan, löydän sen.

 

Teksti © Satu Laatikainen
Kuvat © Tomi Palsa

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Suiston talvi ja Pariisin Kevät

Suistoklubi on tehnyt Hämeenlinnassa jo yhdeksän vuotta sitä, mitä suistot tekevät. Klubille kasautuu kulttuurin helmiä, jotka rikastuttavat elävää Verkatehtaan aluetta entisestään.

Torstai-ilta Hämeenlinnan talvessa, loppuunmyyty Suistoklubi täynnä puheensorinaa. Ihmisiä, joiden sydämet lyövät yhtä tahtia Pariisin Keväälle. Viime vuodet Suistoa yksin luotsannut Ukri Kokkonen sanoo, että juuri tällaisina iltoina Suisto on parhaimmillaan. Baari on täynnä ja kaikki sykkii.

Kun Ukri yhdessä Kristian Schmidtin kanssa päätti perustaa klubin Hämeenlinnan Verkatehtaan kylkeen entisiin autotallitiloihin, suunta oli selvä. Paikasta tehtiin rouhea olohuone, kaikkea kliinisyyden ja kylmyyden vastakohdaksi.

– Fiiliksen mukaan mentiin, ja pienen ohjelman myötä klubi rakentui näköiseksemme. Tekemistä täsmennettiin, kun ymmärrys kasvoi.

Paikkansa vakiinnuttaneella klubilla on joka viikko vähintään kaksi keikkaa ja parhaimpina viikkoina esiintyjä joka päivä. Ukrille on kunnia-asia houkutella takuuvarmojen nimien lisäksi lavalle myös ”härömpiä” muusikoita. Myös asiakkaisiin mahtuu tyylien kirjoa punkkareista vanhoihin herroihin.

IMG-20180117-WA0016

 

Pariisin Kevään loppuunmyydyn keikan yleisökin on monensorttinen, mutta rakkaus musiikkiin yhdistää. Bändille Suiston lava on jo monilta keikoilta tuttu. Kuten aina aiemminkin, bändi viihtyy pienen klubin lavalla. Omalla keikalla lava on yksin heidän.

– Lataus on erilainen. Voi soittaa täyden setin, joka meillä tarkoittaa puoltatoista tuntia, Pariisin Kevään Arto Tuunela sanoo.

Kuusimiehinen bändi täyttää tilan ja nostaa Suiston tunnelman niin korkealle kuin kattoa riittää. Suurilinjaisille eleille ei estradilla ole tilaa, mutta Pariisin Keväässä kaikilla on paikkansa. Jos varpaille alettaisiin astua, ahtaaksi kävisi.

– Meillähän on täysin tilanteeseen mukautuvat egot. Ainoastaan vaatimattomuus ja omasta personal spacesta tinkiminen saa meidät mahtumaan pienemmille lavoille. Se on pieni ihme.

– Tosiasiassa mahtumisongelma tulee ihan siitä, kun Kivelä ja Taira ja Poutakin ovat ruvenneet kokoamaan jotain avaruusaluksen ohjaamoja tonne lavalle. Niiden pitää olla yhteydessä toisiinsa sellaisella modernilla teknologialla kuin general MIDI. Mä en halua olla missään tekemisissä sen kanssa, mutta luotan täysin heidän näkemykseensä, Tuunela täsmentää.

IMG_20180123_081614

 

Pettämättömästä äänimaailmastaan kuulu Suisto taipuu moderneimpaankin teknologiaan, eikä hienoista soundeista tarvitse tinkiä. Klubin äänentoistoa ja fiilistä ovat kiitelleet lukuisat muusikot. Onpa itse Eero Raittinen kehunut Suistoa Suomen parhaaksi keikkapaikaksi.

Myös Pariisin Kevään rumpali Reko Aho ja kosketinsoittaja Ilari Kivelä sanovat, että Suisto on kelpuutettu kaanoniin, johon luetaan Lutakon ja Tavastian kaltaiset keikkapaikat.

– Pienessä kaupungissa pitäisi päättäjillä olla velvollisuus nähdä, millainen merkitys näillä paikoilla on. Meille musiikki on tietenkin itsessään pyhää, jotain sellaista, mihin ei markkinatalous saisi liikaa liittyä, miehet korostavat.

Klubin pitämiseen rahan liikkeet kuitenkin vääjäämättä vaikuttavat. Panostaminen laadukkaisiin laitteisiin on tarkoittanut Suistolle suuria kuluja.

IMG-20180117-WA0013

 

Viime syksynä klubin vaikeudet tiivistyivät ja toiminta suistui niin ahtaalle, että jatkaminen oli vaakalaudalla. Mesenaatti-palvelun kautta ponkaistu joukkorahoitus sai kuitenkin Suiston ystävät liikkeelle. Nyt näyttää siltä, että klubi näkee vielä uusia keväitä.

Ukri Kokkonen toteaa tuntevansa suoranaista vastuuta kulttuurihengen ylläpitämisestä Hämeenlinnassa.

– Haluan tuottaa iloa ihmisille. Aloin itse olla jo melko väsynyt, mutta ihmisten tuen ansiosta usko tekemiseen palautui jälleen. Nyt suunnitelmia on kesään saakka.

Iloa ja pakopaikan tavanomaisesta tuo myös Pariisin Kevät. Laulaja-Tuunela kertoo tunnustelevansa aina yleisön, keikkapaikan ja kaupunginkin mukaan sitä, millaiseksi vuorovaikutus muotoutuu. Yhteys nostattaa tunnelmaa myös lavalla.

– Tykkään yleisöstä, joka on juhlatuulella ja reagoi, elää mukana. Itse pyrin pääsemään tilaan, jossa unohdan itseni ja oon kokonaan yleisön, silloin yleisökin on kokonaan meidän. Se on tavallaan illuusio, mut kuitenkin ihan totta. Kukaan ei haluu tulla keikalle olemaan oma arki-itsensä.

Arki unohtuu, musiikki kantaa. Keikat tarvitsevat paikan, paikat ihmisiä. Kävi jälleen niin, että tavallinen torstai muuttui Suistoklubilla Pariisin Kevään käsittelyssä taianomaiseksi.

 

IMG_20180127_194617.jpg

PS. Tuunela kertoi unohtaneensa Suiston takahuoneeseen läpinäkyvän sähkönsinisen paidan. Jos paitaa näkyy, sen saa ystävällisesti toimittaa takaisin artistille. Mies ehti pitää sitä vain kerran.

 

Teksti: Satu Laatikainen
Kuvat: Ilana Leppämäki

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Musiikki

Huonekalujen henkiin herättäjä

DSC_0005

Missä tavaran henki piilee? Onko tuolin sielu muodossa vai muistoissa, jotka siihen liittyvät? Verhoilija Maija Nurmi löytää huonekalun syvimmän olemuksen ja saa sen syttymään.

Muutimme Riihimäelle vanhaan taloon kaksitoista vuotta sitten. Rakennusmestari Oksan omin käsin itselleen tekemässä 20-lukulaisessa oli ennen meitä ehtinyt asua muutamia perheitä. Joltakulta heistä talon kalustoon jäi punaisella kankaalla verhoillut tuolit, jotka mukavuudestaan ja kauneudestaan huolimatta päätyivät lopulta kellariin pölyttymään.

Sitten sattui kohtaaminen: samalla kylälle verhoomon perustanut Maija Nurmi näki tuolit ja tiesi, että näillä istuimilla on edessään vielä pitkä ja hyvä elämä. Luovutin kolmikon Maijan huomaan ja kävin seuraamaan, kuinka hylätyksi tullut herätetään henkiin.

 

Maija on tuore yrittäjä, joka on tehnyt itselleen työpaikan kotiin. Oma verhoomo on Maijalle käsityöhön liittyvien unelmien konkretisoituma. Kun astun Maijan kotinsa alakertaan rakentamaan työtilaan, tiedän tulleeni hyvän äärelle. Maijan verhoomo hehkuu värejä ja työntekemisen iloa.

Tuolien tuleva koti on puolestaan omassa työhuoneessani. Järeitä palavereita siellä ei ole pidetty, mutta sen verran vieraita ovella kuitenkin käy, että on mukava pyytää peremmälle ja ihan istahtamaan.

Verhoilukankaiden valitseminen on kuin karkkikaupassa olisi. Materiaalien ja värien vastustamattomasta kirjosta huolimatta paikoin päättämätön mieleni on harvinaisen yksimielinen. Uusi kangas on villaa. Värien kanssa heittäydyn vallattomaksi ja valitsen jokaiseen tuoliin omansa.

Kankaiden saavuttua päästään itse asian äärelle. Saan seurata tuolien uuden elämän syntyä vaihe vaiheelta.

– Verhoilijan työ alkaa aina vanhan purkamisella. Sitä kautta hahmottuu tuolin rakenne. Kuvaan vaiheet vielä varmuuden vuoksi, jotta kokoaminen onnistuu mutkattomasti, Maija valottaa.

Papupolun penkkien suhteen jännitämme, paljastuisiko vanhan verhoilun alta jotain tietoa tuolien alkuperästä.

Kun Maija kuorii väljähtyneen kankaan tuolin päältä, hihkaisemme ilosta. Selästä paljastuva lappu kertoo nimittäin tuolien valmistajan olleen TJ Kumpulainen ja kumppanit, Lahden Möysässä 1950–60-luvulla toiminut huonekalutehdas. Tuolit on toimitettu Koskiselle Hämeenlinnaan. Sitä tarina ei kerro, miten tuolit ovat päätyneet Papupolulle.

 

Tuolien vanhat, hartaasta istumisesta hiutuneet päällyskankaat Maija säästää kaavojen tekemistä varten.

– Koska vanhat kankaat ovat yleensä venyneet, kaavoitusvaiheessa kaikki on syytä mitata vielä tarkasti. Kaikki väärin tehdyt vaiheet nimittäin kertautuvat ja kostautuvat takuuvarmasti.

Kulahtanut verhoilukangas kätkee alleen myös kerroksen kuollutta vaahtokumia, joka murenee sormiin. Pehmusteena tuolissa on ollut villasekoitetta ja harmaavanua – tosin yhdestä tuolista pehmusteet ovat tyystin hävinneet.

– Mutta kun runko on hyvä, ei ole niin väliä, missä kunnossa muu materiaali on. Ennen hyödynnettiin ihan kaikki, Maija juttelee työnsä lomassa.

Verhoilijan rouheaan työkalustoon kuuluu niitinpoistajaa ja pihtejä, joilla repiä nastat pois ja poistaa vanhat täytteet. Ergonomisen työskentelyn a ja o on sähköpöytä, jonka korkeutta voi säätää työvaiheiden mukaan. Se säästää verhoilijan aikaa, selkää ja ranteita.

Kun tuoli on paljaaksi riisuttu, alkaa uuden rakentaminen. Puhdistetun istuimen pohjalle Maija pingottaa juuttikankaan ja sen päälle niin kutsutut ainelankalenkit. Pryyli ja käyräneula tekevät silmukkaansa, kun Maija tottuneesti tekee työtään.

Sitten on vuorossa heinä, joka on perinteinen kalusteiden pehmuste ja Maijan lempimateriaali. Heinän päälle Maija kiristää liinauskankaan.

– Villa ja pyöreä muoto vaativat kesyttämistä. On tehtävä pieni pätkä kerrallaan. Heinää pystyy tasoittamaan, kun sen sijaan vaahtomuovi on armoton: kun sen kerran väärin leikkaa, se on siinä. Heinä on helpompi ja materiaalina myös hyvin terapeuttinen.

Maija venyttää, painelee, tasoittaa, silittää. Heinän tuoksu käy nenään. Verhoilija tekee työtään kaikilla aisteilla.

– Kädet ovat verhoilijan toiset silmät. Käsillä tuntee muhkurat, ja heinän tasoitteluun käytän vain käsiä. Myös koeistuminen on tärkeää, ja työstämistä jatkan niin kauan kuin oikea tuntuma on löytynyt, Maija kertoo samalla kun kompura murahtaa ja puhkuu ilmaa naulapyssylle.

 

 

Käsillä tekeminen ja tuntuman saaminen olivat se syy, joka sai Maijan vaihtamaan alaa lasten parista käsityöammattiin. Kun vahva tunne muutoksen tarpeesta valtasi, asiat tapahtuivat määrätietoisesti.

– Käsityöt ja sisustaminen ovat aina olleet suorastaan häiriöksi elämässäni, töissäkin ajauduin aina siihen porukkaan, joka toi luovuuttaan esiin. Nuorena tein itse kaikki vaatteeni. Äitini oli töissä Valtion pukutehtaalla, ja itse asiassa myös siskoni on verhoilija.

Maijan avaus uuteen ammattiin ja elämänmuutokseen kävi verhoilijan perustutkinnon opintojen kautta. Oma yritys on avannut oven kisällinopintoihin.

Työn tuominen pienten lasten keskelle kotiin ei ole ihan läpihuutojuttu. Ensimmäisiä asioita olikin opetella raivaamaan itselle työrauha.

– Pienet lapset ja työtila kotona ovat tietenkin haaste. Tai kaaos, miten sen nyt haluaa nähdä. Toisaalta työ tarjoaa minulle nyt omaa tilaa täällä kotonakin, ja yrittäjänä saan määritellä työskentelytavan ja tahdin. Itselleni epävarmuus ei ole henkisesti helppoa, mutta olen kasvanut työn tekemisen perinteeseen. Yrittäjyydessä on asioita, joita ei voi mitata rahassa.

 

Niin kuin missä tahansa käsityöläisammatissa, verhoilijaksi oppii vain verhoilemalla. Maijan päämääränä on kouluttautua ja oppia verhoilumestariksi. Työ on ehtinyt opettaa tuorettakin yrittäjää jo monin tavoin, ja kokemusta on tullut yhä vaativammista kalusteista.

– Haluan tehdä kaiken pieteetillä, enkä suostu päästämään käsistäni huonoa. Usein teen kahta työtä samaan aikaan. Vaativan työn rinnalla teen pienempiä töitä, joihin voin hetkeksi uppoutua, kun vastaan tulee hankalia kohtia.

Yrittäjyys on avannut Maijalle konkreettisesti myös rahan logiikan.

– Katson maailmaa nyt toisin silmin. Itse en enää kovin helposti lähde arvostelemaan hintoja. Omissa valinnoissani menen yhä enemmän sitä kohti, että maksan laadusta ja hyvin tehdystä. Ihmiselle tekee hyvää se, ettei kaikkea voi saada.

Kun penkkeihin on saatu varmoin ottein pehmusteet paikoilleen, voi päällyskankaan kiinnittäminen alkaa. Kangasvalintoihin Maija ottaa mielellään kantaa ja pohtii niitä asiakkaan kanssa. Maija suosii perinteisiä villakankaita, plyysiä ja bukleeta, jotka kestävät vuosikymmeniä.

– Verhoilukankaan osuus verhoilun kokonaishinnasta on lopulta pieni, sillä kustannukset määräytyvät ennen kaikkea muista vaiheista: siitä, missä kunnossa ovat liitokset, jousitukset tai muut kunnostamisessa aikaa vievät yksityiskohdat.

Ne ovat juuri niitä vaiheita, joiden kokonaisuuden käsityöläinen tuntee ja hallitsee.

– Perinteisen verhoilun ja materiaalien ansiosta kalusteet ovat muokattavissa pitkään ja verhoilun vaihteet pysyvät armollisina. Perinteinen verhoilu on työläämpi, mutta tekoprosessi kertoo omaa tarinaansa siitä, miten kestävää rakennetaan.

 

Verhoilijana Maija kokee herättelevänsä unelmia ja rakkaita muistoja ja antavansa sielun uusille tarinoille. Vaikka työssä on peruslainalaisuuksia, jokaisella verhoilijalla on kädenjälkensä ja työskentelytapansa.

– Itselleni on tärkeää kuunnella asiakasta ja säilyttää se, minkä asiakas toivoo. Teen, mitä asiakas tahtoo – tiettyyn rajaan saakka. Ammattiylpeys on säilytettävä myös ratkaisujen suhteen. Väreistä sytyn ja olen kyllä tällainen villien juttujen toteuttaja.

Verhoilijalta lienee turha kysyä, kannattaako vanhoja huonekaluja kunnostaa.

– Jos vanha huonekalu sopii kotiin ja sen mittasuhteet ovat miellyttävät, siihen ei kyllästy. Uuden kanssa käy helposti lumipalloefekti, kaikki pitää vaihtaa toisiinsa sopiviksi. Uutta ja varsinkaan edullista ei tehdä ikuisesti kestäväksi, eikä maailma kestä loputtomiin heitä vanha pois ja osta uusi -mentaliteettia.

Maijan mielestä suvun tai perheen huonekalun verhoiluttaminen on esimerkiksi hieno lahja kenelle tahansa. Ja jos perheessä ei varsinaisia polvelta toiselle siirtyviä huonekaluja olisikaan, jostain perinteet aina alkavat.

– Huonekalun ei tarvitse olla aina arvokalustekaan. Designmaailmassa pätevät tietenkin omat lainalaisuutensa, siellä jälleenmyyntiarvoa pohditaan eri tavalla kuin muulla tavoin arvokkaiden kalusteiden kohdalla.

Papupolun tuoli eivät olleet villeimmästä päästä, mutta niiden työstämisestä Maija kertoo nauttineensa. Aineellista arvoakaan tuoleilla ei juuri ole – ne ovat mitä todennäköisimmin jäljitelmä Eero Saarisen suunnittelemasta klassikosta.

Mutta tarinaa tuoleilla alkaa olla. Kun Maija tuo valmiit tuolit työhuoneelleni, tuntuu, kuin jokin olisi päässyt kotiinsa. Tuolit hehkuvat sellaista henkeä, että on pidettävä ehkä pieni kokous ihan vain tuolien vuoksi.

työhuone

Maijan kotisivut: verhoilijamaijanurmi.fi

Teksti © Satu Laatikainen
Kuvat © Satu Laatikainen ja Maija Nurmi

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Itsensä työllistäminen, Riihimäki, Yrittäjyys

Kannattaako yrittää?

Kaksi vuotta sitten astuin harkitun askeleen sivuun totutusta. Se oli ehkä askel eteen, jonkun silmissä kenties harppaus taaksepäin. Itse tunsin kutkuttavaa vapautta ja hienoista epäuskoakin siitä, että kannattelin yhtäkkiä töilläni itse itseni. Epävarmojenkin hetkien jälkeen päällimmäiseksi jäi ajatus: tämän varmempi olen harvasta asiasta ollut.

Itsekseni jäämisen myötä alkoi tasapainoilu elämään täysimittaisesti lonkeroituvien töiden, tulevan varovaisen varmistelun ja olevassa kiinni olemisen suhteen. Kahden vuoden aikana olen joutunut kasvokkain tapojeni ja rajojeni kanssa: sen, minkä verran pystyn hallitsemaan asioita samaan aikaan ja tekemään töitä niin että liika ei läiky väärille varpaille.

Töihin liittyvä epävarmuus on siedettävissä, kun vaakakupissa on käsikirjoittamattomien päivien mukanaan tuoma avara tunne. Kaksikin vuotta elämää maistuu tietenkin elämältä, ja myös uuvuttavia hetkiä on ollut. Saako omasta tahdostaan omille teilleen lähtenyt sitten tuskailla väsymystään – koska ”ainahan sitä voi palata takaisin tavallisiin töihin”?

Ihminen ei freelanceriksi tai yrittäjäksi ryhtyessään muutu koneeksi, joka väsymättä jaksaisi takoa pelkästään siitä ilosta, että uskaltautui hyppäämään kaltevalle pinnalle. Yksin tekevälle omakohtainen kestävyysvaje iskee kuin leka. Vaikka vapaina kirmailevat visiot ja kaikki rajattomuus tuntuvat parhaimmillaan kannattelevan läpi harmaidenkin hetkien, päätyvät käytännön strategiat romukoppaan sinä päivänä, kun elämä päättää toden teolla viedä verojaan.

Elämän kaikenmakuisia käänteitä on luvassa tietenkin jokaiselle – riippumatta siitä, mikä työn tekemisen tapa on, mutta hengähdystaukojen pitäminen ei ole itsensä työllistävälle itsestään selvää. Tilien tasaamisten aalloissa voi joutua kaoottisiin aikapoimuihin, joista on taisteltava itsensä taas selväjärkisten kirjoihin. Yksin tekevän on suotava ajatus sillekin, mitä tapahtuisi, jos työkyky menisi kokonaan. Pohja menisi paljolta, sillä itsensä työllistävä antaa työlleen sen, mitä enempää ei oikein voi antaa. Niin, itsensä.

Työlle? Onko siinä järkeä?

Vapauskin on vaikea laji, etenkin yhteiskunnassa, jossa ihmistä määritellään työpanoksensa kautta. Yksin töitä tekevä yrittäjä tai freelancer painaa usein ankaraa päivää – ja on siinä sivussa itselleenkin ankara. Koska pelissä on paljon eikä peilipintoja välttämättä ole, on usko itseen ja omiin kykyihin välillä koetuksella.

Miten sitten tasapainoilla kaiken kanssa? Mitä kaikkea kannattaa pelätä, miten osata sopivassa suhteessa huolehtia ja olla huolehtimatta? Siihen tällä yrittäjällä on sama metodi kuin työntekemiseen: luja paneutuminen kuluvaan päivään ja huomisen varovainen miettiminen.

Koivet maankamaralla ja pää pilvissä alkoi kolmaskin vuosi yrittäjänä. Vaikka se pää välillä kovilla onkin, näin jaloillani en aiemmin koe olleeni.

 

edf

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Kasvokkain: Vihreän Talon villiintynyt Olli

Olli_1

Riihimäen rautatieaseman kupeessa seisova vaaleanvihreä talovanhus on elämästä ja taiteesta täyttynyt. Taloa pian seitsemän vuotta isännöinyt Olli Soini on kiitollinen jokaisesta hetkestä, joka talossa on koettu. Kaikki tapahtunut on vaatinut vain silmää elämälle.

Nyt en voi enää eksyä metsään. Se oli Olli Soinin ensimmäinen ajatus, kun hän sai takavuosina kuulla sairastavansa diabetesta.

– Ja se oli minulle surkeuden huipentuma. Eksyminen syksyiseen sienimetsään on parasta mitä tiedän.

Mutta on Olli saanut sairautensakin kanssa eksyä, hukata itsensä metsiin, vieraisiin kaupunkeihin, ihmisiin. Ympäri maailmaa reissannut mies sanoo pelänneensä retkillään vain kerran: Kairossa, kun Niili katosi. Hukasta takaisin kartalle löytämään tottunut kadotti kaupungissa kaikki kiintopisteet. Epämääräisyyteen katosi samalla kuitenkin myös kysymys, minne hän oli menossa.

– Suuri tyhjyys toi mukanaan vapauttavan tunteen siitä, että on mahdollista mennä ihan minne vain.

Paikalle rämistellyt, teurasjätteitä kuljettanut hampaaton autokuski palautti reissumiehen, jos ei reitilleen, niin ainakin siihen luottavaiseen tunteeseen, että kaikki on sittenkin melko lähellä.

Kairo tai Riihimäki, paikalla ei niin väliä, sillä eksyvä on paikkansa löytänyt. Monelle riihimäkeläiselle Olli on yhtä kuin Vihreä Talo, kiehtova, rappioromanttinen tarinoiden talo, jonka isäntä Ollista tuli. Taloon on syttynyt elämää ja tilaisuuksia, joissa koetun kaltaisia kulttuurielämyksiä ei tuottamalla tuoteta.

Elämän tuominen hylättyihin tiloihin ja autioituneisiin paikkoihin kiehtoi Ollia jo hänen kommuunivuosinaan Helsingissä 90-luvun alussa.

– Kaupunginteatterin vieressä oli vanha punatiilinen sokeainkoulu, siisti tyhjillään oleva mesta, jonne aloin haalia vanhoja kalusteita. Kun kävi ilmi, ettei sitä saatukaan vuokrattua, tartuin Korkeavuorenkadulta löytyneeseen tyhjään tilaan. Ehdin jo ajatella, että tää on se meidän kahvila, johon tuodaan kulttuuria. Ilmastointiremontin hintalappu oli kuitenkin persaukisille liikaa, ja suunnitelma kaatui. Mutta se oli ensimmäinen käynti ajatuksen äärellä.

Helsingin haaveet hyytyivät hankaluuksiinsa, elämä jatkui toiseen suuntaan, ja Olli huomasi olevansa milloin merillä purjehtimassa, milloin reppu selässä maasta toiseen kulkemassa. Kun ystävät ympärillä alkoivat perustaa perheitä, totesi tuulien kuljettama mies, ettei hänkään voi vain ajelehtia. Olli hakeutui Oriveden opistoon ja pääsi sitä kautta Jyväskylän yliopistoon vapaaoppilaspaikalla kirjallisuutta opiskelemaan. Ja taas oli mies eksymässä, nykimässä uuden kotikaupungin tyhjien talojen ovenripoja.

 

Seikkaileminen, vapaus ja kodin löytäminen mistä tahansa. Kaikki sellainen kuohutti jo pikkuista Ollia, sitä, jonka lapsuuden merkittävimpiin kirjoihin lukeutui Sisko Latvuksen Lähtö kello yksi. Siinä joukko nuoria löytää kesäretkellään autiotalon ja jää asuttamaan sitä joksikin aikaa; kalastavat, laittavat kasvimaan, pärjäävät omillaan.

Merkittävää kirjassa oli sekin, että Olli sai kirjan isältään, arvostetulta pankinjohtajalta, jota ihmiset tervehtivät kadulla kotikunnassa Lempäälässä – ja joka jäi Ollille ehkä vieraammaksi kuin pankin uskollisimmille asiakkaille. Soinin perheen äiti oli niin ikään keskeisiä lempääläisiä, joka perusti vanhustentalo Ehtookodon.

– Meidän perheen viisi ensimmäistä lasta olivat syntyneet vuosina 1946–55, ja heidän lapsuutensa on ollut ihan toista kuin Katrin ja minun, iltatähtien, jotka kasvoimme koko lailla omillamme. Jossain vaiheessa meillä oli kaksi kotia, kun isä asui pankilla ja äiti Ehtookodossa, ja vaikka liikuin kodista toiseen, en oikeastaan ollut tekemisissä vanhempieni kanssa. He elivät omaa elämäänsä, minä omaani.

Vaikka perhe lopulta asettui isä-Soinin lapsuudenkotiin Pyhäjärven rannalle, oli Olli tehnyt jo omat rajansa. Ympärillä oli ollut alusta alkaen koko kaikkeus, ja sen heijastuspinnasta Olli määritteli myös pahimman painajaisensa: asvaltoidulle, viitoitetulle tielle hän ei lähtisi koskaan.

– Jossain vaiheessa minulle yritettiin yllättäen asettaa jotain rajoja, ikään kuin kirjoittamattomia sääntöjä rikkoen. Kapinoin sitä, että mitä sä nyt rupeet sanomaan mistään mitään. Että sori, mä oon jo villiintynyt.

Hyvän perheen maine seurasi kuitenkin mukana. Olli oli taustastaan samaan aikaan nolo ja ylpeä. Jos takaovia avautuikin, hän piti huolen, että niin kävi koulumenestyksen ja omien vahvuuksien, ei perheen ansiosta. Ujo mutta pelkäämätön poika heittäytyi punastellenkin kohti sitä, mikä tuntui oikealta.

Orivedellä elämään tuli teatteri ”hirveellä rytinällä”.

– Aijai, siellä tein muun muassa yhden ekstaattisen Sielun Veljet meets Aleksis Kivi -monologin, joka noteerattiin paikallislehteä myöten. Kiitokset kannattelivat, minähän olen salaa vähän tällainen kehujen kerääjä.

Olli_2

Jyväskylässäkin draamakasvatus veti puoleensa kirjallisuutta enemmän. Olli oli aktiivinen Ylioppilasteatterissa ja sai ”teatterikodin” Korpilahden kesäteatterista – joka on hänelle edelleen teattereista rakkain. Kesken opintojen Olli huomasi ohjaavansa noin kymmentä teatteriryhmää, lapsia, vanhuksia ja kaikkea siltä väliltä.

– Ja minäkö muka opiskelisin, kun pääsin tekemään duunia. Siinä jäivät myös luovan kirjoittamisen maisteriopinnot, joita olin päässyt suorittamaan. Se harmittaa hitusen. Yliopistolta jäi mieleen kiehtovia ihmisiä ja asioita. Mutta tämä on tällaista flirttailua oman menneisyyden kanssa: että on ollut kosketuksissa sellaiseenkin maailmaan.

Riihimäelle Ollin kutsui kaupunginteatteria silloin luotsannut Aleksander Anria, Sasha, joka pyysi Ollin teatteriin näyttelijäharjoittelijaksi. Neljän kauden jälkeen oli kuitenkin aika sanoa hasta la vista.

– Olen siis kokenut sen, että joka kuukausi joku maksaa kuukausipalkan jonka suuruuden tiedän! Mutta se oli mitätön korvaus omasta vapaudestani, eikä vanha koira enää ihan mitä tahansa temppuja opi. Pitkään Riihimäki oli minulle kuitenkin yhtä kuin teatteri. Kun nousin sieltä kellarista, löysin kaupungin.

Ja löytyi myös Paunilan Anni.

 

Annin ja Ollin rakkaus oli kuin yllättämään päässyt kevätsade, jonka hedelmöittävässä maaperässä perhe alkoi kasvaa kasvamistaan.

– Ei ole tarvinnut kuin saman sängyn reunalla istua, Olli naurahtaa.

Reissumiehen olikin yllättäen asetuttava, oli omia lapsia Annin kanssa ja vielä kaksi Annin aiemmasta liitosta. Taiteilijoiden elämä muotoutui kuitenkin yhteisen näköiseksi. Alkuun perhe muutti Kormun vanhaan kartanoon, jonne pariskunta oli ehtinyt jo visioida kulttuuritaloakin.

Vihreä Talo oli odottanut tulijoita kärsivällisesti. Sen omistanut Paloheimo oli vuokrannut taloa juhlakäyttöön erilaisiin tilaisuuksiin. Kun Olli ja Anni siitä kiinnostuivat, se oli ollut käytännössä hylättynä pari kolme vuotta. Talo vuokrattiin pariskunnalle työ- ja varastotilaksi sellaisessa kunnossa kuin se oli.

– Sen jälkeen kaikki vain alkoi tapahtua ja syntyä. Anni sai työtilat keramiikkapajalleen, ja myös minulle tuotiin työpöytä. Sen ääressä en ole tosin kertaakaan istunut, vaan se vietiin vähin äänin ullakolle.

– Talo oli pursi, joka löytyi ajelehtimasta. Tartuimme peräsimeen ja paikkasimme pari vuotavaa reikää. Ihmiset tulivat ja ottivat omakseen. Totta kai kaikkia kiinnosti, kun keskellä kaupunkia tyhjillään oleva talo herääkin yhtä äkkiä eloon.

Vihreä Talo_3

Vihreän Talon ensimmäinen tapahtuma oli vuoden 2011 Joulupuoti, jonka aikana kaupunkilaiset pääsivät kurkkaamaan pitkään suljettuna olleen oven taakse. Hyvin nopeasti talo leimautui kulttuuriin, sillä se oli Ollin ja Annin intohimo.

– Minulla oli selkeä ajatus siitä, että voi tapahtua ihan kaikenlaista ja että se on kiinni muista yhtä paljon kuin minusta. Talosta tuli sellainen kuin se on, koska kulttuuri vain puski päälle.

Vihreä Talo on profiloitunut ennen muuta musiikkitaloksi. Alusta alkaen mukana on ollut omaleimaisia, kuulijoita kiinnostavia artisteja: Jarkko Martikaisen vanavedessä tulivat Matti Johannes Koivu ja Samae Koskinen, samoin Helmi-levyn muusikot Joose Keskitalo ja Faarao Pirttikangas. Kun esiintyjälista on jatkunut Tuomari Nurmion, Ismo Alangon ja M. A. Nummisen kaltaisilla nimillä, voi kysyä, ketkä legendat talossa eivät ole esiintyneet.

– Muusikot ovat tykänneet ja puhuneet talosta, puskaradio on toiminut. Muusikoilla on myös perinne tarjoutua ja ottaa yhteyttä ehkä eri tavalla kuin teatteri- tai kirjallisuuspiireissä. Alussa talossa oli enemmän myös teatteria, ja kirjallisuuttakin kokeiltiin, mutta vaatisi kovaa työtä, että sen saisi rullaamaan. Kaikki mikä tässä elämäntilanteessa vaatii paljon organisointia, on jäänyt. Mutta täällä on kaikki mahdollista, tila on olemassa, jos vaikka kustantajat haluavat jalkautua kiertueille, Olli vihjaa.

Viime vuodet Vihreä Talon tapahtumat ovat olleet yhä useammin loppuunmyytyjä, mikä tarkoittaa noin sadan ihmisen yleisöä – joka koostuu paitsi paikkakuntalaisista myös muualta tulevista. Alkuaikojen kokeellisia iltoja, joissa paikalla saattoi olla vain taiteilijat ja talon väki, ei juurikaan enää ole. Kaikella on ollut kuitenkin tarkoituksensa. Vihreä Talo on totuttanut riihimäkeläiset hyvään, sillä sen myötä on tullut ihan tavalliseksi päästä kuuntelemaan fadoa, flamencoa tai jazzia arki-iltana.

– Jaakko Kuusisto totesi täällä ollessaan, että teillä on erinomaisen hyvin koulutettu yleisö. Tunnelma on hyvä, koska yleisö on hyvä. Eikä sitä ole tarvinnut kouluttaa: täällä ollaan hyvässä mielessä vähän niin kuin kirkossa, yhdessä saman asian äärellä.

cof

 

Vihreässä Talossa useaan otteeseen esiintynyt Aino Venna on kerran keikallaan todennut Ollin ja Annin Talon olevan kuin unta. Unenomainen talon aika on Ollille itselleenkin ollut.

– Tuntuu, että tässä menee ajat ja tapahtumat sekaisin. Tämä on kuin ystävien kanssa yhtenä helteisenä kesänä tehty purjehdusreissu, jonka aikana aurinko on paistanut koko ajan, vaikka välillä on oikeasti ollut kylmää ja kurjaa.

Pienessä kaupungissa on myös pienen kaupungin puheita, mutta niistä Olli on luontevasti piittaamatta. Olli ja Vihreä Talo ovat olleet synnyttämässä kaupunkiin asioita ja käsitteitä, jotka jäävät paikallishistoriaan.

– Tässä on syntynyt yhteisö, joka vaatisi vielä parempaa huolenpitoa. Kaikkein eniten auttamassa olleet, eli Karvosen Make ja Tuuren Kirsi mulle aina vitsailevat, että joko tyky-päivä on päätetty.

Ystävien apu on ollut Ollille korvaamatonta. Ja ilman Annia Vihreä Talo ei olisi omanlaisensa.

– Annin kanssa tehden talon ilme ja ilmapiiri on tullut vaivattomasti sellaiseksi kuin se on.

Yhdessä pariskunta sai Riihimäen kaupungin kulttuurin tunnustuspalkinnon keväällä 2017. Kun Olli täytti keväällä 50 vuotta, Anni järjesti miehelleen yllätysjuhlat. Talolle kerääntynyt ystävien joukko oli sankka, ja juhla on jäänyt isännälle itselleen yhdeksi talon mieleenpainuvimmista tapahtumista.

– Mutta se on tietenkin hyvin henkilökohtainen kokemus. Olen äärimmäinen kiitollinen niistä lukuisista hetkistä, joissa koko Vihreän Talon sali hengittää yhtenä organismina. On ollut hienoja kohtaamisia upeiden taiteilijoiden ja yleisön kanssa.

Koska parhaatkin unet päättyvät joskus, on tartuttava hetkeen. Sen jos minkä Olli osaa. Kaikista koetuista hetkistä on syntynyt tiivis – mutta aina keskeneräinen – kudelma kokemuksia, viisautta ja tarinoita. Yksi sellainen vie Ollin vielä vuosien taakse Espanjan-matkalle, sille, joka suuntautui luoliin ja vuorille.

– Istuin Almerían kaupungin vilkkaimman ostoskadun varrella mustalaismiehen vieressä. Katselimme siinä yhdessä ihmisiä, ja mies kehotti tarkkailemaan, mikä ohikulkevien ”huoli” oli: katso tuota naista, jonka käsi käy vähän väliä käsilaukun päällä. Entä tuon miehen: missä sen huoli on? Ja toden totta: käsi käy koettamassa lompakkoa, jolloin mustalaismies: pues, miksi en menisi ja vapauttaisi sitä sen huolesta?

– Samalla reissulla olin helteisenä päivänä vanhan kaupungin suihkulähteellä, taisin torkahdellakin. Luokseni tuli mustalaispoikia juttusille. En koettanut piilotella heiltä mitään, kun ei minulla mitään ollut. Sain itse heiltä lopulta hedelmiä ja lasin maitoa – joka ilmestyi siihen kuin tyhjästä. Tuolla matkalla ymmärsin, millainen vapaus on olla omistamatta. Olen onnistunut, kun minulla ei ole mitään.

Vihreän Talon tarina täydentyy ilman suuria suunnitelmia. Kyllä Olli sellaisiinkin taipuisi sitten kun aika on väljempää. Ehkä vuoteen 2019 hän voisi ehtiä järjestää iltoja, joista on jo vähän haaveillut: kutsuisi taloon Hannu Taanilan, järjestäisi barokkimusiikkia.

– On ajatuksia mutta ei aikaa. Ja tiedän tietenkin, että herrat suunnittelevat asemanseutua. Tämä tarina on saanut syntyä vapaiden tuulien kannattelemana. Siksi en aio ryhtyä taistelemaan. Pursi lipui rantaan hakemaan meidät ja antoi ilon, ja jos joku päivä joku tulee ja sanoo, että se on hänen kadottamansa pursi, sitten on aika luopua. Sanon vain, että jestas mikä retki se oli.

sdr

Teksti ja kuvat © Satu Laatikainen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kasvokkain: Olli Soini, Kulttuuri, Musiikki, Riihimäki

Kotien välillä

silta

Viimeinen etappi Sukevalta Kajaaniin kestää joka kerta luvattoman kauan. Kituliasta puuta junan ikkunasta vilisevä soinen maasto siirtää kuitenkin rauhallisin vedoin mielenmaisemasta toiseen. Mitä lähemmäksi tulevat lapsuuden kuuset, hongat ja koivut, sitä vahvempi on tunne – minä tiedän nuo mättäät ja tuon kitsaan avaruuden.

Kajaanissa kaupungin halkaisee joki, aina yhtä tumma ja rauhallinen. Kadulla vastaan kävelevät ihmiset ovat käyneet vieraiksi, mutta kadunkulmiin, sillankaiteisiin ja niemennokkiin liittyy tarinoita ja muistoja. Laman ja ankarien aikojen piiskaamaan kaupunkiin tuntuu syntyneen vaikeuksien jälkeen uutta ihmisenkokoista elämää. Rauniokaupunki elää ja hengittää, ja päällekinpäin näkee, että kaiken takana on pelkäämättömiä visioita ja ihmisiä, jotka haluavat olla hyväksi ympäristölle jossa elävät ja ovat.

Lukeudun niihin, jotka yrittävät asettua sinne, missä ikinä ovatkin. Ympärillä olevan hengen haluaa ymmärtää, koska koti on paikka, jonka haluaa olla. Se ei ole pelkkä aidoin rajattu varjeltu reviiri tai käytännön sanelema puolimatkan seisakki, josta pääsee nopeasti moneen suuntaan. Koti on tila, jossa kokee olevansa tervetullut ja jonka puolesta haluaa tehdä kaikkensa.

Junassa matkalla Kajaanista takaisin Riihimäelle mietin kantahämäläisen pikkukaupungin sielua. Pienellä lasikaupungilla on historiansa, jota se kantaa raiteillaan, maastonmuodoissaan, tehdasrakennuksissaan ja kivijaloissaan. En ole itse osa sen menneisyyttä, mutta tarinaan kuulumatonkin on saanut paikasta jonkinlaisen otteen.

Riihimäkeä on moitittu kasvottomaksi. Parhaimmillaan kaupunki on kuitenkin elämää kipunoiva keidas: täynnä taidetta, teatteria, laulua, soittoa, pontevaa urheilua ja yhteistä tekemistä. Heikommassa valossa sitä vaivaavat samat taakat kuin monia muitakin rahavaikeuksien riivaamia: on lamaannusta ja näköalattomuutta. Usein paikan kasvot näkee parhaiten katutasossa, ruohonjuurella. Virallisen ulottumattomissa on hyviä bileitä hankalinakin hetkinä, ja Riihimäelläkin pinnan alla on aina kuhissut. Miten tästä kaikesta muotoutuu tunne siitä, että täällä on hyvä olla? Mistä tulee se imu, joka saa ihmiset kannattelemaan niitä asioita, joista syntyy kartta muistoille ja tarinoille? Mistä koti saa sielunsa?

Räntä piiskaa junan ikkunaa. Lapinlahti, Pieksämäki, Kouvola, Riihimäki. Olen perillä. Heti kauniin asemarakennuksen vieressä näen menneiden vuosien vihreää hehkuvan talon, jossa Olli piiskaa itsensä tanssin hurmaan kulmakunnan puhutuimmissa iltamissa. Muutaman askeleen päässä seisovassa, vuosikymmenten kerrostumia kantavassa punaisessa talossa periksiantamattomien naisten Pompoti avaa pienen aikalisän jälkeen pian taas ovensa. Sekin on yksi niistä paikoista, jotka ovat antaneet Riihimäelle ne piirteet, jotka omissa silmissäni piirtävät kaupunkia kodiksi. Paikka, jossa henkeä luodaan.

Pompoti

Niin pienimpiin kyläpahasiin kuin maailman metropoleihin pätevät samat lait: tarvitaan vastarintaa, kivijalkaa vahvistavia valintoja ja avoimia ovia, tiloja, joissa jokainen voi omistaa maailmasta pienen palasen ja joissa ilmoille päästetyt ajatukset kohtaavat toisensa. Kotikaupungissani siltoja rakentavien ihmisten keskellä olen kokenut vilpitöntä yhteenkuuluvuuden tunnetta: että tässä tosiaankin äyskäröidään samassa veneessä.

Sillä se sielu. Sinähän sen teet ja minä.

1 kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Kasvokkain: kirjavinkkari Marlee Mäkelä – ”Olen huolissani vanhemmista, jotka eivät lue lapsille”

dsc_0275
Valkea marraskuinen perjantai heräilee epätodellisena. Donald Trump on valittu Yhdysvaltain presidentiksi, Leonard Cohen on kuollut. Päivä kaipaa viisaita sanoja. Toivon, että löydän niitä Tampereelta Runo-nimisestä kahvilasta.

Marja-Leena Mäkelä kirjoitti: tunnistat minut punaisesta. Tuolla seisoo nainen punaisessa takissaan ja punasankaisissa silmälaseissaan, punainen matkalaukku vierellään. Erehtyä ei voi. Laukussa on luultavasti lastenkirjoja. Sillä lastenkirjat ovat Marleemumman elämäntyö.

Marja-Leena Mäkelä, Marlee, on kirjavinkkauksen uranuurtaja, jolla ”on mennyt kirjalla koko elämä”. Ilmajoen ja Seinäjoen kirjastoissa työskennellyt kirjastonhoitaja on kiertänyt kolmisenkymmentä vuotta kapsäkkeineen yli kahdellasadalla paikkakunnalla vinkkaamassa luettavaa lapsille ja aikuisille. Marja-Leenan mukana kirjavinkkaus Suomeen alun perin rantautuikin.

– Pietarsaaren kaupunginkirjaston lastenosaston ruotsinkielinen henkilökunta pyysi minua 1980-luvun lopulla suomalaisiin kouluihin puhumaan suomenkielisistä kirjoista. Pian minulta kysyttiin, että tiedänkö, mitä teen – että se on bokpratia.

Tehtävästään innostunut Marja-Leena suomensi Joni Bodartin Booktalk-kirjan, kirjoitti siitä artikkeleita ja ryhtyi kouluttamaan kirjastolaisia ja opettajia. Hän tuli möyhineeksi maaperän lapsia lukemaan kannustavalle ilmapiirille. Nimi kirjavinkkaus vakiintui kuitenkin vasta Marja-Leenan vuonna 1995 ilmestyneen Kirjavinkkarikirjan myötä.

Vuosien saatossa kirjavinkkauksesta on tullut tunnustettu osa kirjastotyötä. Alkuun Marleen piti tehdä vinkkaustyötään kirjastonhoitajan toimen ohessa, välillä salaakin. Oma rutiiniksi käynyt työ kyllästytti Marja-Leenaa kuitenkin siinä määrin, että hän heittäytyi intohimoisesti tien päälle kirjojen vietäväksi.

Tien tekijä Marlee on ollut aina oman tiensä kulkija. Kirja tempaisi pohjalaistytön otteeseensa, heti kun kirjainten ja kielen maailma aukeni.

– Mä menin kuuden vanhana kouluun. Opin lukemaan, kun jouduin ekaluokkalaisena kuukauden mittaiselle sairauslomalle. Sen jälkeen en ole kirjaa kädestä juuri laskenut. Ensin luin aapista, sitten koulun kirjaston läpitte. Yritin saada lainaan de la Rochen Jalna-sarjaa, mutta koulun sivukirjaston hoitaja ei suostunut lainaamaan vaan toi Pessin ja Illusian sen sijaan.

Marlee sai kuitenkin Jalnansa, kun oma äiti – kirjastonhoitaja hänkin – lainasi ne lapselleen. Vaikka äitikin eli kirjoista, kotona Alajärvellä ei lapsille luettu. Vanhemmat olivat syntyneet 1920-luvulla, ja elämään kasvattaminen oli ennen kaikkea kurinpitoa.

Pohjanmaan maastoista Marleenaan kotiutui ”perusorpo sielunkipeys”. Kaiken tummuuden laitamilla on kuitenkin aina rönsyillyt lapsenmielisyys – ja huumori. Huumori on Marja-Leenalle naurua itkun läpi.

–  Ja pohojalaanenhan mä en oikeastaan ole. Alajärveläisissä on annos savolaisuutta ja peruspohjalaisilta puuttuvaa välittömyyttä. Tiedätkös sä muuten Sari Peltoniemen kirjat Kukka Kaalisesta, Marlee innostuu.

Kukka Kaalinen pulkassa -kirjassa Joulupukki on kadonnut: menettänyt muistinsa eikä tiedä, kuka on. Kukka Kaalisen tutkimusmatkailija-isä on nähnyt Joulupukin retkillään Korvatunturilla ja tietää, minne ukko pitää palauttaa. Porukalla lähtevät sitten viemään Joulupukkia junalla pohjoiseen. Mukana on Etelä-Pohjanmaalta kotoisin oleva konstaapeli Pollari, joka Kauhavan asemalla vaatii muita vaikenemaan ja katsomaan ulos: ”Nyt hiljaa! Tää on mun sielunmaisema!” Silloin yksi sedistä sanoo: ”Siliä ku moottoritie.” Pollari loukkaantuu niin, ettei avaa suutansa ennen kuin Pännäisillä, Marlee hykertelee.

Peltoniemen Sari on Marleen sanoin ”ällistyttävä humoristi” – ja yksi hänen lempivinkattavistaan. Marleelle tärkeitä aineksia, rakkautta, erilaisuuden hyväksymistä ja huumoria, löytyy myös Marja-Leena Tiaisen, Kirsti Kurosen, Tuula Kallioniemen, Anneli Kannon, Eppu Nuotion, Andrus Kivirähkin ja monien muiden hänelle rakkaiden kirjailijoiden teoksista. Pääosin kotimaisista kirjoista koostuvalle vinkkilistalleen Marlee poimii myös teoksia, joista ei välttämättä muuten paljon puhuta.

dsc_0265

Pitkän uransa aikana Marja-Leena on toiminut niin kirjallisuuden ja kulttuurin läänintaiteilijana kuin kymmenen vuotta Pohjanmaan kirjailijat ry:n puheenjohtajana. Kirjallisuus on tarjonnut työn mutta myös suuren osan ystävistä. Vaikka virkaura on päättynyt, kirjoista Marlee tuskin eläkkeelle jättäytyy.

– Olen juuri allekirjoittanut työsopimuksen ja teen muutaman tunnin viikossa kirjavinkkausta muun muassa kehitysvammaisten koulussa. Haaveilen myös Runon lapsi sata vuotta -kiertueesta. Mutta koska se tuloo tapahtumahan, ehkä joskus.

Lämpimästi Marlee muistelee menneitä tekemisiä, kirjaleirejä, satuseikkailuja ja esimerkiksi italialaisen Andrean kanssa Lapualla ja Kauhavalla järjestämiään kaksikielisiä satutuokioita.

– Sä et usko, kuinka pieni isäntämies seisoo Lapualla jalat leviällä ja sanoo että me ollahan lapualaasia, me ei mitään italiaa tarvita. Justihin isänsä äänellä.

Rohkeutta ja oman päänsä pitämistäkin Marlee on tarvinnut. Kirjavinkkaajan työtään hän on aina ajatellut ennen kaikkea suomen kielen kannalta, yhtenä tapana vaikuttaa kielen säilymiseen. Marlee vinkkaa myös aikuisille, mutta yksi ehto hänellä kuitenkin aina on: vähintään puolet vinkattavista on lastenkirjoja, olivatpa lukijat sitten alakoululaisia tai ikäihmisiä. Lastenkirjoilla on niin paljon annettavaa.

– Minä oon huolissani niistä vanhemmista, jotka eivät lue lapsille ja tietenkin niistä lapsista, jotka eivät sen takia opi siihen, että kirjalla on tarjota vaikka mitä – niin kielen kuin ihmiseksi kasvamisen ja tunteiden ilmaisun tasolla.

– Lapsissa on tietenkin erilaisia ihmisiä niin kuin aikuisissakin. Se, että olisi jokaiselle jotakin, vaatii vinkkarilta kauheasti. Tärkeintä on tarjota oikeita kirjoja oikeaan aikaan. Omat suosikkini minulla on, mutta mitään kirjaa ei saa väheksyä.

Uusille, aikuisille vinkkaaville kirjavinkkareille Marja-Leena toteaa sanoneensa, että ottaisivat listalleen edes yhden nuortenkirjan. Muuten hän sanoo jättäytyneensä nykykehityksestä suosiolla sivummalle.

Kirjakentällä vinkkauksen suurisydäminen oppiäiti tunnetaan heittäytymisestään, lukemansa elämisestä. Lastenkulttuurin valtionpalkinnolla, Suomen nuorisokirjailijat ry:n Pääskysellä ja Suomen Kirjailijaliiton Kirjailija kiittää -tunnustuksella palkitun vinkkarin pudotellessa ulkomuistista otteita eri vuosikymmenten kirjoista kuulija ymmärtää helposti, mistä kiitos kumpuaa.

– Kun on tosissaan, ihmiset kyllä kuuntelevat. Mutta on oltava jalat maas. Itse koen olevani välikappale, instrumentti. Kun vinkkasin Ulf Starkin Sakari-kirjaa ensimmäisen kerran, aloin itkeä tokaluokkalaisten edessä. Sanoin, että niin voi käydä. Joskus tarvii kirjan kanssa nenäliinaa.

Marleen kokemuksen mukaan lapset haluavat hyvältä kirjalta myös surua kaiken ilon ja jännityksen ja hauskuuden ja seikkailun ohella.

– Meidän aikuisten tehtävä on antaa lapsille valmiuksia kohdata elämä, sekä ilot että surut. Minä toivoisin, että lapsilla olisi kylliksi sanoja ilmaista omia tunteitansa, myös vivahteita.

Pienelle Marja-Leenalle kirjoja ei kotona luettu, mutta omille lapsilleen Marlee on lukenut senkin edestä. Vapaapäivinä äiti ja tyttäret saattoivat lojua pyjamassa ja pyhittää koko päivän kirjoille. Äitinä hän ei kuitenkaan itseään imartele.

– Mummona minä oon parempi ihminen. Minä olin hirveän huono äiti, en minä osannut tehdä joulua enkä mitään, olin kykenemätön semmoiseen tunnelmaan.

Marleen tyttäristä toinen, Italiassa asuva kirjailija Vera Vala elää äitinsä unelmaa. Koko ikänsä kirjoittanut Marlee on nimittäin itsekin haaveillut kirjailijan urasta. Pöytälaatikkoon on synnytetty kolme nuortenromaanikäsikirjoitusta ja lastenkirjojen alkuja.

– Mutta ei niistä ole miksikään. Lastenkirjojen tekeminen on minulle liian vaikeaa, minusta ei ole siihen.

Marja-Leena on kirjoittanut useita kirjastoalan opaskirjoja. Niiden lisäksi häneltä on ilmestynyt runoteos Elämän nopia kaari, jonka jatkoksi on parhaillaan tekeillä toinen runokirja. Siihen tulevat mukaan myös miehen kuolema ja kissaleskeys.

– Niin minähän kirjoitin sinulle siitä. Että sitä ei enää ole. Miestäni ja minua yhdisti se, että harrastimme molemmat mustaa huumoria. Nyt pohdin, miten rehellisesti voi kirjoittaa kaikesta vaikeasta.

Marja-Leena kertoo jaksaneensa miehen kuoleman jättämää surua suurin piirtein. Myös murhettaan Marlee lääkitsee kirjoilla ja lukemisella.

– Surussani olen lukenut paljon dekkareita ja katsonut kaameita sarjoja. Kyllä mä olen monta kertaa ajatellut myös sitä, onko lukeminen pakenemista. Aina sanotaan, että ihminen avartaa maailmaansa ja elämä laajenee, kun lukee. Mutta entä jos lukee vaan yhden tyyppistä kirjallisuutta koko elämänsä. Jos et uskallakaan kattoa tunteitas loppuun ja itteäs peiliin, vaan pakenetkin vaan kirjoihin?

dsc_0263

Joka on sateenkaarelta pudonnut, on sateenkaarella käynyt. Tuo vuosikymmeniä sitten aamuradiosta sydämeen säilötty, myöhemmin Lars Huldénin käsialaksi paljastunut ajatus on auttanut helposti masentuvaksi itseään kuvailevaa Marja-Leenaa elämän varrella. Hetkinä, jolloin nauru ei ole yltänyt itkun läpi.

Monesti Marlee on tarvinnut myös Bo Carpelania, johon saattaa paeta mutta joka ennen kaikkea kannattelee. Carpelan on puhunut lukemisen ilon pohjavirrasta. Lukemisen ilon pohjavirta. Sen paremmin ei kirjojen antamaa voimaa voisi kuvailla.

Juuri Carpelanin runolla Marlee aloittaa myös kaikki vanhempainillat, joihin hänet kutsutaan puhumaan.  Kun runo lähtee Marleesta lämpimästi, syvältä ja viisaasti kahvila Runossa kummallisena marraskuisena perjantaina, takerrun joka sanaan.

Juuri kukaan ei lukenut.
Äiti luki.
Ja minä perässä, kadoten ulkomaailmasta.
Kaukana siitä ettei osaisi erottaa uneksittua ja nähtyä.
Oppii näkemään.
Osaa myös varautua onnettomuuksiin,
se tuntuu siltä kuin voisi pahoin.
Se mitä ihmiset pitävät pakona
on kenties valmiutta.

(Bo Carpelan, kokoelmasta Piha, 1969. Suom. Tuomas Anhava)

kuva-26

Teksti ja kuvat © Satu Laatikainen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kasvokkain: Marlee Mäkelä, Kirjallisuus, kirjat, Kirjavinkkaus, Lukeminen, Sanat, Uncategorized

Tämä synkkä ja myrskyinen yö

dsc_0009-1

Äiti, minä pelkään pimeää, sanoo lapsi. Alkava valoton vuodenaika ei lapsen kauhuille armoa anna. Pelon voi ymmärtää ja selittää, niin epämääräistä kuin se onkin: sen saavat aikaan pimeydestä kaikupohjaa ottavat kolkot äänet, vieras hahmo, jonka hämärä tutuillekin asioille antaa, kaikki se, minkä pimeä peittää.

Lumettoman myöhäissyksyn mustuus on synkeä säkki, joka tuntuu ainakin hetkellisesti imevän sisäänsä valon ja voimat. Monen aikuisenkin on etsimällä etsittävä keinoja valaista mieli ja hätistää alakulon peikot loitommalle. Toisaalla pimeä voi kuitenkin olla myös turvallinen peitto, jonka suojissa saa olla hetken rauhassa.

Vuoden pimeimpään jaksoon on aina liittynyt henkien, vainajien ja tuonpuoleisen tuttavien muistaminen ja kohtaaminen. Ennen maaseudulla syksyisen ajanluvun katkaisi satokauden päättymisen kunniaksi vietetty kekri, työn ja ilon juhla, joka saapui köyhimpäänkin taloon. Kekriä ja pyhäinpäivää seurasi jakoaika, jolloin elämä hetkeksi hiljentyi. Kummitusten uskottiin olevan silloin liikkeellä, eikä henkiä haluttu häiritä millään tavoin.

Valonpilkahduksen syksyyn tuova kurpitsajuhla halloween juontaa juurensa puolestaan kelttien samhain-sadonkorjuujuhlaan, jolloin tuonpuoleisen olentojen uskottiin pimeän tullen pääsevän esteittä eläväisten maailmaan. Kristillisten ainesten kautta juhlasta muotoutui omanlaisensa kaikkien pyhien muistamiseen keskittynyt juhla, jonka aatto oli All Hallow’s Eve. Nykyisenlaisen halloweenin hahmogalleriaan kuuluvat monenlaiset pimeyden lähettiläät, jotka karnevalisoidussa kammottavuudessaan tarjoavat lapsillekin keinon kohdata painajaisten pahimmat vieraat. Normaalin päälaelleen kääntävä juhla on luonteva paikka katsoa totutun toiselle puolelle.

Valoa ja pimeää, ei siinä ole mitään luonnotonta, laulaa Dave Lindholm. Elämällä on aina puolensa, aina se on tasapainoilua karkin ja kepposten, kauneuden ja tuhon, rakkauden ja julmuuden välillä. Ihmisellä on kyky tehdä valo itse mutta myös taito sammuttaa se. Painajaisiakin pahempaa pimeää on valvemaailman valottomuus, jonka jäljiltä tie valoon raivataan raunioista. Ihmisen valtaava pahuus on pimeyttä, johon silmä ei totu.

Vaikka maailma maalaa mielen helposti mustaksi, on silti koetettava valaa toivoa, sytyttää valoja, nähdä elämän ihmeellisyys, riemastua rätteinä kasvoille läpsähtelevästä räntäsateesta, niin kuin tekevät lapset, valonkantajat. On yritettävä olla alistumatta peloille.

Vaikka ahdistuksiaan surevaa lastani pidän kädestä, lohdutan ja järjestän asioita tiedon ja ymmärryksen valossa, tumma tunne painaa sielua. Sillä äiti, minäkin pelkään tätä pimeää.

Jätä kommentti

Kategoria(t): perinne, Vuodenajat

Aina mä teen töitä

 

DSC_0004.JPG

Paras aika puun istuttamiseen on 20 vuotta sitten. Toiseksi paras aika on nyt.

Kiinalainen sananlasku osuu menneen, nykyhetken ja tulevan kanssa tasapainoilevan, ajan olemusta etsivän viisarien juoksuttaman ajatuksiin. Aika on kummallinen, hahmoton kumppani, joka suotta saa syypään leiman. Siihen haluaisi suhtautua kuin ystävään, mutta usein se on viheliäinen luikkija, aina karkaamassa tai käymässä vähiin.

Ensimmäinen vuosi kotona töitä tekevänä yrittäjänä on opettanut, että aikaa on. Kun virka-ajan kahleet kalahtivat alas, putosivat ajalta määreet: on tuntunut, ettei ole ollut tarvetta eritellä työaikaa, erityistä omaa aikaa, saati muodikasta laatuaikaa – jollaista jokainen hetki ainakin valoisien päivien loisteessa on.

Yrittäjän vapaus on saada määritellä ja täyttää almanakkansa ainakin näennäisesti omilla ehdoilla, vaikka tosiasiassahan asiakkaat päivien tahdin määrittävät. Töitä saa tehdä omassa rytmissä – mutta töitä todellakin saa tehdä.

Siinä missä töiden tekeminen erilaisille tahoille ja uusien asioiden äärelle pääseminen on ollut sellaista halunneelle yhdenlainen etappi ja unelma, on perhe nähnyt asiat aika ajoin toisin. Kun äiti lähtee aamulla työhuoneelle ja piipahtaa siellä vielä illalla, on yhdessä vietetystä ajasta huolimatta jäänyt päällimmäiseksi leijumaan tunne, että yhteiseen aikaan on kajottu. Lapsi ei riemuitse äidin päiväsaikaan pesemistä lakanoista, metsässä ottamista juoksuaskelista tai asioiden hoitamisesta. Uudenlaiseen työaikaan siirtyneen onnentunteet koukuttavista töistä eivät automaattisesti tee lasta onnellisemmaksi, vaan kaikki hetket, jotka ovat pois yhteisen tilan jakamisesta, kiteytyvät toteamukseksi: ”Aina sä teet töitä.”

Työ on tullut kotiin, ja ottaa aikaa sulatella sitä. Aikaa ei voi enempää vaatia, vaan se on opittava käyttämään entistä paremmin. Ensimmäinen vuosi yrittäjänä on opettanut myös, että aikaa on ihan hyvä määritellä. Hetkiin on tartuttava kynsin hampain. Vaikka aika on myös rohtoa haavoille, jalostuvat pienetkin kokemukset muistoiksi, kasvavat korkoa ja kantavat hyvän tai pahan hedelmän. Yhteinen tarinamme muotoutuu paljolti sen mukaan, miten aika on täällä ja siellä käytetty.

Ilokseni saan työkseni käyttää aikaa monenlaisten tekstien lukemiseen. Ajattomiin ajatuksiin johdatteli hiljattain nautiskelemani, Minna Rytisalon esikoisteos Lempi. Tarinan taustalla roihuaa Lapin sota, joka repii riekaleiksi ihmisiä, rakkauksia, hetkien hauraita säikeitä. Kirjan kertojista yksi, Viljami, sanoittaa sen, kuinka pieni on ihminen mutta kuinka mikrokosmoskin järkähtävässä kaikkeudessaan mittaamaton. Ehkä kaikki palautuukin lopulta samaan: miten ainutkertainen aika on käytetty, mihin se on meitä vienyt. Ja miten aika jatkaa kulkuaan lopulta huolimatta siitä, millaisen jäljen ihminen on siihen painanut:

Tuossa kasvaa heinää. Se on jo kellastunut, kohta sitkistyy, hapertuu ja mätänee, jää lumen alle. Ensi keväänä sama juuri työntää uutta kortta tämän tilalle entisiä muistelematta ja niitä surematta, mikään ei muutu vaikka jokainen asia muuttuu. Kuusi, oksat, sinisen taivaan valo siellä välissä, kahinat ja kauempana veden ääni, jossain linnun kirahdus, oravan kevyt loikka, hirven hengitys, ihmisessä kaikki toisin.

(Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus 2016.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Kasvokkain: Muuan mies

 

MM_väri
Muuan mies: basisti Mikko Leinonen, laulaja Ismo Puhakka, kitaristi Lauri Sintonen, kosketinsoittaja Risto Ylihärsilä ja rumpali Arwi Lind.

 

Rakkaus syttyi kesäyössä Kajaanissa, entisen kotikaupunkini kaksi katua lävistävällä luotikujalla Runoviikon mainingeissa.

Iloluontoinen Maailman Matti valaa Kulma-kapakkaan vastaanottavaista energiaa, jonka taajuuksille seuraavan esiintyjän on hyvä astua. Muuan mies on yhtye, josta olin kuullut mutta jonka musiikki oli jäänyt tarkemmin kuuntelematta.

Jo ensimmäinen tahti imaisee lähemmäs lavaa: on nähtävä, mitä nyt tapahtuu. Kasvot syttyvät hymyyn, eikä rytmille ole vastaan panemista: se liikuttaa jalkaa ja mieltä, naurattaa. Näillä mennään, eipä vissiin, näillä mennään, näihin mä luotan, ei myö korkeelta puota.

Keikan aikana alan vähitellen ymmärtää. Laulajahan on muuan Puhakan Ismo, joka on kirjoittanut yhden lastenhuoneessamme paljon luetun runokirjan. Koskettimien ja tuuhean parran takana piileskelee Risto. Siis Risto Ylihärsilä, joka tekee omalakistaan sieluun käyvää musiikkia ja lähes maanisia soolokeikkoja.

Yleisö on pian lämmin, ja laulaja uskaltautuu riisumaan jo neulepaitansa. Keikan kulumista Puhakka mittaa tiimalasistaan, punaviinipullosta, joka jää kuitenkin vain sivurooliin.

Keikan jälkeen on nykäistävä hihasta sattumalta ohi kävelevää rumpalia, Arwi Lindiä. Voitaisiinko vähän jutella?

 

Arwi Lindillä on Muuan mies -bändin synnyssä lähes kätilön rooli. Jyväskylässä vaikutti 1990-luvun lopulla juurevaa rytmimusiikkia tehnyt Laulurastas, jossa soittivat myös Lind ja Muuan mies -yhtyeen nykyinen basisti Mikko Leinonen.

”Arwi oli mun esikuva ja idoli. Laulurastas soitti päräyttävää reggaemusaa, jossa oli kaikki: Pekka Streng, Love Records, syvä rytmi”, muistelee Ismo Puhakka.

Ismo ja Arwi löysivät toisensa, ja sen myötä sai ensinaukaisunsa Trio Kissa. Ismo alkoi luoda lauluja, jotka piti Arwin mielestä ehdottomasti julkaista. Syntyi Muuan mies ja Helmi Levyt. Ensimmäisen levynsä Tyhjyydestä tullaan Muuan mies julkaisi 2009.

Vuonna 2016 Ismo Puhakka on runoilija, filosofi ja taidehistorioitsija, joka tienaa leipänsä betoniraudoittajana, kääntäjänä ja muusikkona. Ammatinvalintaoppaita mies ei liene liiemmin tutkinut, mutta omalaatuisesta yhdistelmästä on kiteytynyt musiikintekijä, joka tuntee rakenteet ja jolla on rohkeutta rikkoa ne ja pelkistää kaikki: tehdä lauluja mustikkaukosta tai tonnikalasta, kalojen kalasta.

Alusta alkaen kaiken ytimenä on ollut ”meininki”; energia ja sanojen ja rytmin liitto, rytmirunous. Yhtye tekee ajatonta musiikkia kohderyhmää lokeroimatta. Tekemisen ydintä on ytimen etsiminen.

”Se vaatii heittäytymistä ja riisumista. Taakkoja on pudotettava, jotta simppeliyden löytää.”

Ismo1

 

Nykyinen Muuan mies on noussut jo kerran kuolleen raunioilta. Puhakka kertoo tehneensä taiteellisen itsemurhan ja päättäneensä lopettaa musiikinteon ja haudata Muuan mies -bändin, kun huomasi, että sinänsä antoisa tie yhtyeen edellisen kokoonpanon kanssa oli kuljettu loppuun. Vaikka hauskaa oli ollut, laulajan olo oli tyhjä.

”Arwi kuitenkin sanoi, että älä nyt ainakaan nimeä hylkää. Että tehdään uudesta kulmasta. Sitten löytyivätkin just nää jätkät.”

Ismon ja Arwin jätkiä ovat kosketinsoittaja Ylihärsilän lisäksi basisti Leinonen ja kitaristi Lauri Sintonen.

”Ei tarvinnut miettiä, ketä kysytään. Saatiin kaikki parhaat.”

Nykynahkoissaan bändi on ollut olemassa pari vuotta. Jäsenten välillä tuntuu vallitsevan ymmärrys ja ystävyys.

”Ekoissa treeneissä nautittiin vain olemisesta. Kaikki ovat soittajina omantyylisiä, eikä varpaille astuta”, kitaristi Sintonen kuvailee.

Samaa mieltä on Mikko Leinonen: ”Jokainen on löytänyt paikkansa ja kaikilla on tilaa, vaikka ääntä on paljon.”

Eri puolilla Suomea asuvat miehet näkevät – ja treenaavat – käytännössä vain keikoilla. Tuoreimman albuminsa, Aurinkolaulun, bändi treenasi ja sovitti studiolla. Ismo teki biisit kuten tekee aina, ”akkarilla ränkyttäen ja päälle jollottaen”.

”Musiikkia siitä syntyy, kun äijät alkavat soittaa.”

Kaikkiaan Muuan mies on tehnyt kolme albumia, mutta levy-yhtiöpomo Arwi arvelee, että tämän kokoonpanon todellinen levy on vasta tulossa. Väreily ilmassa lupaa hyvää. Onkohan vaarana, että Muuan miehestä tulee liian suosittu? Miten käy marginaalistatuksen silloin?

”Joo joo, se pelottaa. Pelottaa, että tulee isompi kuin Cheek”, miehet naureskelevat.

Pieniä toimijoita arvostava Muuan mies on tehnyt myös runokirjan Lämmetä, hämmentyä, joka on taiteilija Aapo Rapin kuvittama. Eri lajien yhdistäminen kiehtoo bändiä.

”Kaikenlainen vuorovaikutus on tärkeää. Myös valtavirran kanssa. Isot ilmiöt syntyvät monesti marginaalin kautta, ja mainstreamiin on hyvä saada alakulttuuria, sillä sieltä pulpahtelee asioita, jotka noukitaan bisnekseen.”

”Ihan jees olisi olla tuomassa tällä tavoin jotain suuremmankin yleisön tietoon”, miettii Risto.

 

Esikuvia Muuan mies jäljittää taianomaisesta 50-luvusta, rillumarei-perinteestä ja folkin rytmeistä. Sanojen ystävä Ismo arvostaa taitureita Reino Helismaasta ja Juice Leskisestä Bob Dylaniin, ja yhtye on levyttänyt myös Pentti Saarikoskea ja Federico García Lorcaa. Mitään ohjelmajulistusta bändi ei kuitenkaan tee.

”Oman äänen löytäminen on tärkeintä”, toteaa Ismo.

Muuan mies -yhtyeen ja laulaja Puhakan omin ääni on yhdistelmä säkenöivää, oivaltavaa lapsenmielisyyttä, sanojen maistelua ja elämästä juopumista. Biisit ovat näennäisesti simppeleitä mutta olemukseltaan ytimessä. Ytimeen pakkautuu kaikki, ilo ja ikävä, riemu ja tuska.

”Sanoitukset jakavat mielipiteitä. Mutta ne ovat totta. Biiseillämme ei ole lukuohjeita, ne ovat mustetahratestejä. Lopultahan laulut syntyvät kuulijan korvien välissä”, toteaa Ismo.

”Tekisi mieli sanoa, ettei kipu ole lauluissamme taustalla vaan keskellä, kuin kivi hedelmässä. Hellyys ja rakkaus ovat siinä ympärillä, hedelmälihaa. Onhan tässä siemenettömiäkin rypäleitä. Vähän semmoinen hedelmävati.”

”Hirmu kiva, kun ei tartte tuommoisia asioita miettiä”, sanoo Risto väliin.

 

Mitä muuten Risto ajattelee ”viidessä tai kuudessa” kokoonpanossa soittavana ja omia projekteja tekevänä artistina roolistaan Muuan mies -orkesterissa?

”Rivisoittajana olen omimmillani. Oli aikoinaan jännä paikka pakolla joutua yleisön eteen ja esille sooloprojekteissani. Omilla keikoilla on tunne, että on enemmän vastuuta.”

”Ai oletko sä rivisoittaja?” bändikaverit kysäisevät.

”No enkö mä ole? Kaikkihan me ollaan. Siinä rivissä soitetaan.”

”Mä ensin mietin, miten Risto pysyy ruodussa, mutta ihan loistavaa on ollut”, myöntää Lauri.

”Tämmöisessä pystyy olemaan smoothi jätkä. Ismo voi hoitaa riehumispuolen ja huudatukset”, Risto naurahtaa.

”Mutta kyllä se on mahtavaa, kun Ribelius antaa tulla sinfoniaa”, Ismo huokaa.

MM_mv

 

Muuan mies on ennen kaikkea livebändi. Biisit saavat kulloisenkin hahmonsa keikoilla, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen.

”Keikat menee tosi vapaasti. Meillä on olemassa runko, jota sotketaan. Tärkeää on yhteisen tilan luominen”, Arwi luonnehtii.

”Kommunikointi yleisön kanssa on tärkeää, kaikki menee tilanteen ehdoilla: miten ihmiset haluavat käyttäytyä, miten tulevat mukaan, mikä on luontevin tapa olla läsnä. Jätkillä on korvat, osaamme soittaa sekä hiljaa että kovaa. Jos palo syttyy, soundi voi olla valtava”, Ismo sanoo.

”Eli skaala on mieletön”, bändi hörähtää.

Ihon alle menneen keikkaillan jälkeen miehet suuntaavat tahoilleen. Lauri musiikkihommien ja tietojenkäsittelyopintojensa pariin, Mikko fysioterapeutin työhönsä, Ismo raudoittamaan betonia. Arwin ja Riston arjen täyttää musiikki. Keikoille bändi janoaa, sillä silloin tapaa ystäviä.

Missä teillä on bändinä hyvä olla?

”Täällä Kajaanissa on hyvä olla.”

”Kyllä Raahekin on hyvä. Ja Jyväskylä ja Lahti ja Tampere ja Helsinki, joka paikassa on hyvä olla. Kun jengi tulee korvat auki, se on tosi palkitsevaa. Riittää, että on ihmisiä, jotka ovat tunteneet värähdyksen.”

Bändi kokee hyvin vahvasti, että musiikki syntyy yleisön ja bändin kohtaamisesta.

”Kun on itse auki, tuntuu että yleisössä ja itsessä syntyy sama fiilis. On tosi hienoa saada kokea sellaista”, Lauri kuvailee.

Muuan miehen keikoilla käyvät duunarit ja hipsterit, yhteistä on musiikki ja energia. Ismo saattaa keikkojen aikana pysähtyä jammailemaan bändinsä, jätkistä parhaimpien, tahtiin, olla hetken myös osa yleisöä.

”Tällä hetkellä haluan kuunnella paljon ja ankkuroida yleisön ja bändin, nauttia musiikista.”

 

Ismo2

Välillä tunnen auringon. Välillä en. Välillä pilvet taivaan peittää, mut onks väliä sen.

Kun Muuan mies -yhtyettä kuuntelee, on kuin löytäisi jonkin etsimänsä, paikan, jossa on hyvä olla. Yhtyeen selkeissä rytmeissä on jotain hahmotonta ja määrittelemätöntä: siinä soi samaan aikaan monia perinteitä, monia aikoja ja ajattomuutta. Miehet ja naiset tanssivat Kulmassa paidat märkinä ja tukat poskille liiskautuneena. Yö Kajaanissa lämmittää kuin surumielinen aurinko.

Yhtyeen herkkä ja valoisa läsnä oleminen valaa uskoa siihen, että jakaminen on tässäkin ajassa mahdollista.

”Mualimassa tulloo pattaan, mutta me kannamme toistemme taakkoja. Ruokittuna vihasta tulee myrkkyä. Itselläni on parempi olla, kun kanavoin lämpöä.”

Betoniraudoittaja Puhakka väitteli viime vuonna filosofian tohtoriksi Italiassa. Kulma-kuppilassa hän hörppii aamupäiväolutta juovuttaneen keikkayön jälkeen. Äkkiseltään vastakkaisilta tuntuvat maailmat ovat tyynessä miehessä olemassa täysin luontevasti.

”Tunsin ennen olevani jotenkin rajalla. Tehtaassa tulin kaapista ulos. Työkaverit huomasivat, että olen ihan hyvä jätkä, vaikka kirjoitan runoja ja harrastan zenbuddhalaisuutta. Tutkimusta teen nyt laulujeni ja musiikin kautta. Minusta tuntuu, että pystyn antamaan eniten juuri nyt.”

Ehkä elämäkin syntyy ”kuulijan korvissa”, eläjänsä nahoissa. Tarvittaessa uudelleen, uusista kulmista, kirkastuneen ymmärryksen valossa. Pohtija Puhakka haluaa olla kiinni hetkessä, jossa on hyvä olla.

”Minulla on nyt rauha, olen myrskyn silmässä. Olo on turvallinen, tuntuu hyvältä nauttia tuulesta, kulkea sateen keskellä. Myrskyhän olen minä.”

 

DSC_0742

Teksti ja kuvat © Satu Laatikainen

Kirjoituksessa on hyödynnetty myös Ismo Puhakan ja toimittaja Heikki Romppaisen Runoviikko Off -tunnelmissa Kajaanin Olohuoneessa 10. heinäkuuta käydyssä keskustelussa esiin tulleita ajatuksia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kasvokkain: Muuan mies, Musiikki, Uncategorized